Syksyllä 2015 olimme tehneet ensimmäisen reissumme Vätsäriin. Tämä koskematon erämaa teki meihin tällöin meihin valtavan vaikutuksen. Vätsärissä ei ole metsäautoteitä, eivätkä siellä ole motot jyllänneet. Koko alue on luontonsa puolesta koskematonta erämaata, jonka siimekseen vie tie ainoastaan patikoimalla metsien, vesistöjen ja kivirakan halki.
Tämän vuoden reissu tosin poikkesi lähes kaikilta osin edellisestä. Olin nimittäin seitsemännellä kuulla raskaana. Kävely sinänsä ei ollut ongelma, mutta painavan rinkan kantaminen vaikeakulkuisessa kivirakkaisessa maastossa, jossa puhelinkentät ovat olemattomat, oli hieman liian riskialtista tässä tilassa. Teimme siis kompromissin ja pidimme laavuleiriä etelä-Vätsärin alueella ja teimme siitä kevyin kantamuksin päiväreissuja eri suuntiin.
Tukikohdan pitäminen yhdessä paikassa oli iso kompromissi. Mutta pääsimmepä kuitenkin Vätsärin kauniiseen kairaan jälleen nauttimaan. Säät olivat vaihtelevat: saimme jälleen kokea pohjoisen jäiset sateet, mutta myös pilkkeen lämpimästä etelätuulesta.
Viikon ajan suuntasimme laavulta kohti otollisia metsästyspaikkoja. Kivirakalla taiteilemalla ja pienet purot ylittämällä pääsimme keskelle karua ja koskematonta erämaata. Etelä-Vätsärin alueella lintuja oli vähän ja olivat todella arkoja eivätkä nousseet puuhun haukuttaviksi. Jonkinlaisia tilanteita täälläkin saatiin aikaan, mutta ei mitään mieltä hivelevää. Ilmeisesti joko keli oli liian tuulinen tai sitten tosi arkoja, tai varmaan molempia. Välillä saimme perinteisesti vettä niskaan urakalla, ja yritimme ajoittaa välipäivän ja lepoajat säiden mukaan.
Rohmulla oli Vätsärissä myös perinteinen sorsahaukku kohteenaan telkkä. Isäntä pääsi haukulle ja ampumaankin, mutta telkkä pääsi viimeisillä voimillaan vielä sukeltamaan ja jäi pohjaan. Odottelun ja lammen kiertelynkään jälkeen siitä ei valitettavasti saatu enää havaintoja. Tänä kyseisenä päivänä Rohmulle tuli myös henkilökohtainen ennätys yhden päivän aikana juostuissa kilometreissä, niitä nimittäin kertyi hirmuiset 65km. Seuraava päivä olikin sitten täyslepopäivä.
Kun lintuonni ei aivan eteläisillä alueilla meitä suosinut, mietimme seuraavaa siirtoa. Helpot, lähellä olevat alueet oli nyt kahlattu, ja mikäli haluaisimme muualle oli taitettava matkaa paljonkin. Tämä oli sikäli hankala yhtälö, kun pystyimme tällä kertaa tekemään vain päiväreissuja. Päätimme silti ottaa suunnaksi kaukaisemman alueen, jonka tiesimme olevan syrjässä muulta metsästykseltä ja jossa meillä oli aiemmalta vuodelta kokemusta hyvistä lintupaikoista. Olimme nimenneet paikan koppelokankaaksi ja sinne olisi nyt päästävä.
Lähdimme aamuhämärässä klo 05 matkaan. Reipasta kävelyä useampi tunti ja saavuimme tutulle joelle, joka olisi ylitettävä. Edellisenä vuotena ylityspaikkana käytettiin alajuoksua, jossa oli sopivasti kiviä ja joen aikaisempien ylittäjien kaatama puunrunko voimakkaammassa ja syvemmässä juoksukohdassa ylitystä helpottamassa. Tämä ylityspaikka ei kuitenkaan tällä kertaa ollut sopiva ylitykseen. Yläjuoksulta, koskiosuudelta, löytyi uusi paikka: joen kapeimpaan kohtaan kaadettu puunrunko joka kattoi koko joen tältä kohtaa. Runko oli kuitenkin todella liukas ja se olisi pitänyt ylittää seisaalteen. Alla kivinen ja reippaasti virtaava koski.
Normaalitilanteessa tästä olisi menty yli, mutta nyt haluttiin minimoida riskit, joten olisi löydettävä vielä kolmas vaihtoehto. Lähdimme siirtymään kohti yläpuolen järveä. Järven yläpuolella oli kaksi mökkiä, yksi rannan molemmilla puolille. Olihan siitä silloin päästävä luonnollisesti ylikin? Eikö niin? Kello tikitti ja kallisarvoista aikaa kului ylityspaikan etsimiseen.
Kuljimme yläpuolen järven sivustaa, kunnes järvi muuttui rauhalleen virtaavaksi joeksi. Löysimme poromiesten rakentaman kevyen ylityspaikan, joka oli jo parhaat päivänsä nähnyt. Meille kuitenkin oikein riittävä ja tästä menisimme nyt yli! Liukas puunrunko jalkojen alla, laho kaide henkisenä tukena käsien korkeudella. Yli pääsimme kuivina. Koirilla ei käynyt yhtä hyvä tuuri.. Molemmat tippuivat kesken ylityksen jokeen ja uivat loppumatkan.
Joki oli nyt ylitetty ja matka jatkui. Tähän asti Rohmu oli tullut mukana kytkettynä, matka-aika oli tehtävä nopeasti, jotta pääsimme pelipaikoille. Joen jälkeen Rohmu pääsi irti.
Tilanteita alkoi tulla heti ihan eri tahtiin, kun reissun muina päivinä. Päiväkin eteni tosin jo hyvää vauhtia. Ylityspaikan etsimiseen oli tuhlaantunut liikaa aikaa. Pysähdyimme edellisen vuoden reissultamme tutulle laavupaikalle lounaalle. Pasta carbonara ja nokipannukahvit päälle. Rohmu sai tämän aikaa levätä aikaisempien päivien väsymystä pois. Olimme kauniin pienen järven rannalla ja tässä kohtaa hieman tarkistelimme jo varusteitamme, voisimmeko kuitenkin jäädä tänne yöksi? Olisihan se hienoa olla täällä kaksi päivää putkeen.
Rohmu päästettiin ruokatauon jälkeen työhön ja se teki jälleen hyvää hakulenkkiä. Vain hetki nuotiopaikalta lähdön jälkeen tutkasta näkyi, että koiralla oli selkeästi linnunhaju nokassa. Rohmu kulki reilussa kolmessa sadassa metrissä selvästi linnun jälkijotoksia selvitellen. Tässä vaiheessa laskimme reput ja jäimme odottamaan, kuinka tilanne etenee. Minä pistin maate ja torkahdinkin hetkeksi. Rohmu eteni kivirakalta toiselle ja teki siksakkia. Reilu 20min jälkeen tilanne ratkesi ja koira löysi jotoksen päästä koppelon maasta. Koppelo lensi vielä parisataa metriä ja Rohmu viivana perässä. Varovainen haukku alkoi ja lopulta sitten kiinteytyi. Alkoi haukulle lähestyminen. Jäin tällä kertaa odottelemaan repuille.
Seurasin herkeämättä tutkalta isännän etenemistä haukulle. Kun tilanteita oli tällä reissulla ollut niin vähän, niin eteneminen tuntui todelliselta ikuisuudelta. Lisäksi kello oli jo niin paljon, että jos nyt ei lintua saataisi, olisi pakko joka tapauksessa lähteä pikamarssia takaisin kohti leiriä. Jos siis aikoisimme ehtiä valosan aikaan takaisin läpi vaikeakulkuisen maaston. 350 metriä oli repuilta haukkupuulle matkaa. Noin 40 minuuttia siinä meni, että isäntä oli tutkan mukaan ampumaetäisyydellä. Ihmetyksekseni laukausta ei kuitenkaan kuulunut, vaan eteneminen pikkuhiljaa jatkui. 60m, 50m, 40 m... Mietin mielessäni mitä ihmettä siellä tapahtuu. Lopulta etäisyys oli jo 30 m.
Lopulta se kuului, laukaus. Seurasi täysi hiljaisuus. Haukku ei jatkunut, koira ei lähtenyt karkkoavan linnun perään. Hitto, kyllähän sen täytyi sitten pudota, ajattelin mielessäni. Jatkoin odottelua ja kohtahan sieltä palasi metsästäjä koirineen, lintu kädessä. Koppelo oli piiloutunut puuhun hyvin vaikka jo kauempaa kävikin kertaalleen kiikarissa. Lintu ilmeisesti liikkui sen verran että se tarttui kiikarin vasta puuta kiertämällä ja lopuksi suoralla lähestymisellä.
Pikaisesti kuva linnusta ja lintu reppuun. Nyt oli nimittäin jo kiire takaisin. Vielä olisi kuljettava sama reitti takaisin laavupaikalle. Kello oli jo kuitenkin puoli kuusi kun kuvia vielä otettiin. Aloimme pikamarssin ja joenylityksen jälkeen Rohmu kiinni, nyt ei ollut aikaa enää haukuille. Noin puoli 10 aikaan olimme jo lähellä leiriä, vielä reilun kilometrin verran matkaa. Tämä loppumatka meni pimeässä, mutta onneksi tässä kohtaa maasto oli jo helpompaa. Pienellä riskillä tehty päiväreissumme oli onnistunut ja laavulla olimme väsyneitä, mutta onnellisia. Kelpasi iltanuotiolla nauttia. Tämän yhden päivän aikana meille tuli kävelyä 28km.
Reissu alkoi olla paketissa. Jäljelle jäi vielä yksi metsästyspäivä, jolloin suuntasimme samaan suuntaan missä koppelon saimme, mutta emme toki läheskään niin kauas. Olimme laittaneet ylös muutaman hyvän lintupaikan, kun tulimme pikamarssia Rohmu kytkettynä tuolta pitkältä reissulta. Halusimme käydä vielä kiertämässä nämä maastot. Hajuja löytyi, mutta lintuhaukkuja ei näistä kuitenkaan saatu. Vätsäri tarjoili jälleen karua jääsadettaan ja pohjoistuultaan. Isot tulet ja nokipannukahvit kuitenkin lämmittivät mukavasti.
Tämän päivän päätteeksi edessä oli jälleen se haikein hetki. Laavun purku ja auton nokka kohti etelää. Rohmulle kilometrejä kertyi 8 päivässä 200km, Savukosken koe mukaanlukien.
Vätsäri hyvästeli meidät koppelosaattueella.
