Muru

Lokakuun puolivälissä kodissamme kantautuivat jälleen pennun tassun äänet, kun Muru muutti meille. Muru, oikealta nimeltään Villivalon Kullanmuru, on nimensä mukaisesti oikein hellyyttävä tapaus. Muru on kiltti, rohkea ja tasapainoinen ja jollain tapaa todella varhaiskypsä. Olimme hieman ihmeissämme, kun meille muutti pentu joka ei kokeillut hampaitaan, purrut, roikkunut lahkeessa tai leikkinyt riehakkaasti. Ihmisten kanssa Muru oli alusta lähtien kuin aikuinen koira: kiltti ja tottelevainen. Perheen muiden koirien kanssa peuhattiin ja roikuttiin välillä poskikarvoissa kiinni senkin edestä. Temperamenttia tästä typystä tosiaan löytyi myös tarvittaessa.

Käskyjä Muru totteli pikkupennusta saakka todella hienosti. Koiranpentu, joka uskoo sanaa EI, oli jotain ihmeellistä! Vaikka kyseessä oli miten "pennulle mieluisa" ja kiinnostava asia, ääntä korottamatta annettu käsky otettiin vastaan heti. Perusasiat "ei", "irti" ja "tänne" olivat Murulle sisäänrakennettuja.

Näinpä sitä alettiin tutustumaan tähän uuteen tulokkaaseen, joka otettiin muiden koirien osalta hyvin osaksi laumaa.

Tuleva metsopoimuri

Paluumatkalla Savukoskelta Helsinkiin teimme pysähdyksen itä-Suomeen ja kävimme katsomassa tällaista tapausta :)

Koiliskairassa

Syyskuun loppupuolella matkamme suuntautui vielä kerran pohjoisen kairoille. Tiedossa oli viikko samoilua Savukosken maisemissa. Erästellen, tulistellen, nauttien metsän hiljaisuudesta tutuissa ja uusissa maisemissa.

Savukoskella sattui olemaan sopivasti kaksi LINT -koetta juuri ennen lupiemme alkua, joten pidensimme reissuamme alkupäästä parilla päivällä ja ilmoittauduimme näihin mukaan. Reissu alkoikin Kairijoen eräkeskuksesta, joka toimi haukkukokeiden keskuksena. Odotukset näiltä kokeilta olivat suuret, mutta lopputulos pettymys. VOI0 -tulokset molemmilta päiviltä. Ensimmäinen maasto oli tyhjä, toisessa oli arkoja lintuja. Onnea olisi näissä tarvittu ripaus. Onneksi meillä alkoi luvat ja jäimme vielä Savukoskelle kisojen jälkeen, muuten tämä olisi harmittanut vietävän paljon.

Kisojen jälkeen suuntasimme kohti Tulppiota. Tällä kertaa emme olleet perinteisessä laavumajoituksessa, vaan olimme ottaneet majoituksen Tulppion majoilta, koska olin raskaana. Toisin kuin Vätsärissä, Savukoskella on paljon metsäautoteitä, jotka vievät hyvin eri puolelle aluetta. Kävellä toki täälläkin saa, mutta pelipaikoille pääsee huomattavasti helpommin.

Ensimmäiset päivät kuluivat hieman myrskyisessäkin säässä. Kovaa tuulta ja sadetta sattui harmillisen paljon reissullemme. Ilmalla ei meille kovin väliä, mutta huomasimme että linnut eivät nousseet puuhun haukuttavaksi vaan säännönmukaisesti karkkosivat. Jostain kaukaa kuului aina Rohmun vingahdustahaukahdukset, jotka kertoivat meille että lintu oli löytynyt. Aina jäimme jännityksellä odottamaan, nouseeko lintu puuhun. JA EI, uskomatonta kyllä, eivät jääneet.

Vaihtelimme maastoja päivittäin. Milloin olimme vanhassa metsässä, milloin uudessa. Lähempänä, kauempana. Olimme todennäköisillä ja epätodennäköisillä lintupaikoilla. Lopputulema oli: lintuja oli, mutta ne olivat arkoja. Turhautumistakin oli jo ilmassa. Eihän sitä saalista ole pakko saada, mutta hitsiläinen, saataisiin edes niitä haukkutilanteita. Sääliksi kävi koiraa, joka teki upeaa hakutyöskentelyä ja nuohosi hienosti maastot.

Onni kääntyi, kun vanha homenokka jäi puuhun haukuttavaksi. Olimme nuoressa metsässä ja puut todella vaivaisia ja pieniä. Ihmetyksemme olikin suuri, kun tämä iso musta jäi kuuntelemaan haukkua. Ei sekään pysynyt haukussa kun viitisen minuuttia, mutta meille se tilanne oli tärkeä. Vesisateessa, hieman pettyneinä huonoista tilanteista, tuo metsotilanne teki paljon ja jalka nousi taas aivan eri malliin tämän jälkeen.

Reissun paras ja hengästyttävin tilanne oli eräs toinen metsohaukku. Rohmu teki hyvää hakulenkkiään ja parin sadan metrin päästä pärähti haukku päälle ja lintu nousi ja jäi puuhun haukuttavaksi. Siinäpä sitä oltiin taas innoissaan ja kuunneltiin haukkutiheyttä ja lähdettiin etenemään haukulle.

Maasto oli todella avonaista, joten lähestyminen haukkupuulle oli todella haastavaa. Ryömiä sai jo kaukaa, hitaasti mutta varmasti haukkupuu lähestyi. Lopulta päästiin tarpeeksi lähelle ja metsohan siellä puussa istui ja katseli haukkuvaa koiraa. Ase esiin ja lintu tähtäimeen. Ristikon keskeltä laukaus ja..ei mitään. Lintu ei tippunut. Laukaus meni ohi tai osui oksiin. Perrhana. Nopeasti ja varovasti uutta panosta pesään. Tässä kohtaa kävi hetken mielessä, että oliko varapanoksia mukana vai jäikö ne rinkalle. ONNEKSI löytyi lisäpanos. Lintukin tuntui haltioituneen koiran haukusta ja olevan niin keskittynyt seuraamaan koiraa, ettei se ollut moksiskaan kuuluneesta laukauksesta. Uusi yritys ja lintu ristikon keskelle. NAKS. Ase ei lauennut. Syvä hengitys ja KOLMAS yritys..ristikko jälleen kohilleen. Joko nyt onnistaisi? Jälleen veto liipaisimesta ja laukaus lähti. Lintu tippui. Huh!

Tämä pudotus muutti myös reissun suunnan. Keli parani ja haukkuja alkoi tulla eri tavalla ja tilanteitakin. Hyvillä mielin nautimme loppureissun hienoista maisemista ja eräilystä.

Rohmulle kertyi gps:ään reissun aikana 280km.

Inarin erämaassa jälleen

Ruotsin reissun jälkeen, pääsimme tositoimiin Suomessakin. Suuntasimme hyvissä ajoin muutama päivä ennen kauden aloitusta kohti Savukoskea. Tarkoitus oli hakea vauhtia linnunhaukkukokeista koiliskairasta. Savukoskella Rohmu haukkui tuloksen VOI2 ja siitäpä lähdimme sitten suuntamaaan vielä astetta ylemmäs pohjoista, kohti Inaria ja Vätsärin erämaata.

Syksyllä 2015 olimme tehneet ensimmäisen reissumme Vätsäriin. Tämä koskematon erämaa teki meihin tällöin meihin valtavan vaikutuksen. Vätsärissä ei ole metsäautoteitä, eivätkä siellä ole motot jyllänneet. Koko alue on luontonsa puolesta koskematonta erämaata, jonka siimekseen vie tie ainoastaan patikoimalla metsien, vesistöjen ja kivirakan halki.

Tämän vuoden reissu tosin poikkesi lähes kaikilta osin edellisestä. Olin nimittäin seitsemännellä kuulla raskaana. Kävely sinänsä ei ollut ongelma, mutta painavan rinkan kantaminen vaikeakulkuisessa kivirakkaisessa maastossa, jossa puhelinkentät ovat olemattomat, oli hieman liian riskialtista tässä tilassa. Teimme siis kompromissin ja pidimme laavuleiriä etelä-Vätsärin alueella ja teimme siitä kevyin kantamuksin päiväreissuja eri suuntiin.

Tukikohdan pitäminen yhdessä paikassa oli iso kompromissi. Mutta pääsimmepä kuitenkin Vätsärin kauniiseen kairaan jälleen nauttimaan. Säät olivat vaihtelevat: saimme jälleen kokea pohjoisen jäiset sateet, mutta myös pilkkeen lämpimästä etelätuulesta.

Viikon ajan suuntasimme laavulta kohti otollisia metsästyspaikkoja. Kivirakalla taiteilemalla ja pienet purot ylittämällä pääsimme keskelle karua ja koskematonta erämaata. Etelä-Vätsärin alueella lintuja oli vähän ja olivat todella arkoja eivätkä nousseet puuhun haukuttaviksi. Jonkinlaisia tilanteita täälläkin saatiin aikaan, mutta ei mitään mieltä hivelevää. Ilmeisesti joko keli oli liian tuulinen tai sitten tosi arkoja, tai varmaan molempia. Välillä saimme perinteisesti vettä niskaan urakalla, ja yritimme ajoittaa välipäivän ja lepoajat säiden mukaan.

Rohmulla oli Vätsärissä myös perinteinen sorsahaukku kohteenaan telkkä. Isäntä pääsi haukulle ja ampumaankin, mutta telkkä pääsi viimeisillä voimillaan vielä sukeltamaan ja jäi pohjaan. Odottelun ja lammen kiertelynkään jälkeen siitä ei valitettavasti saatu enää havaintoja. Tänä kyseisenä päivänä Rohmulle tuli myös henkilökohtainen ennätys yhden päivän aikana juostuissa kilometreissä, niitä nimittäin kertyi hirmuiset 65km. Seuraava päivä olikin sitten täyslepopäivä.

Kun lintuonni ei aivan eteläisillä alueilla meitä suosinut, mietimme seuraavaa siirtoa. Helpot, lähellä olevat alueet oli nyt kahlattu, ja mikäli haluaisimme muualle oli taitettava matkaa paljonkin. Tämä oli sikäli hankala yhtälö, kun pystyimme tällä kertaa tekemään vain päiväreissuja. Päätimme silti ottaa suunnaksi kaukaisemman alueen, jonka tiesimme olevan syrjässä muulta metsästykseltä ja jossa meillä oli aiemmalta vuodelta kokemusta hyvistä lintupaikoista. Olimme nimenneet paikan koppelokankaaksi ja sinne olisi nyt päästävä.

Lähdimme aamuhämärässä klo 05 matkaan. Reipasta kävelyä useampi tunti ja saavuimme tutulle joelle, joka olisi ylitettävä. Edellisenä vuotena ylityspaikkana käytettiin alajuoksua, jossa oli sopivasti kiviä ja joen aikaisempien ylittäjien kaatama puunrunko voimakkaammassa ja syvemmässä juoksukohdassa ylitystä helpottamassa. Tämä ylityspaikka ei kuitenkaan tällä kertaa ollut sopiva ylitykseen. Yläjuoksulta, koskiosuudelta, löytyi uusi paikka: joen kapeimpaan kohtaan kaadettu puunrunko joka kattoi koko joen tältä kohtaa. Runko oli kuitenkin todella liukas ja se olisi pitänyt ylittää seisaalteen. Alla kivinen ja reippaasti virtaava koski.

Normaalitilanteessa tästä olisi menty yli, mutta nyt haluttiin minimoida riskit, joten olisi löydettävä vielä kolmas vaihtoehto. Lähdimme siirtymään kohti yläpuolen järveä. Järven yläpuolella oli kaksi mökkiä, yksi rannan molemmilla puolille. Olihan siitä silloin päästävä luonnollisesti ylikin? Eikö niin? Kello tikitti ja kallisarvoista aikaa kului ylityspaikan etsimiseen.

Kuljimme yläpuolen järven sivustaa, kunnes järvi muuttui rauhalleen virtaavaksi joeksi. Löysimme poromiesten rakentaman kevyen ylityspaikan, joka oli jo parhaat päivänsä nähnyt. Meille kuitenkin oikein riittävä ja tästä menisimme nyt yli! Liukas puunrunko jalkojen alla, laho kaide henkisenä tukena käsien korkeudella. Yli pääsimme kuivina. Koirilla ei käynyt yhtä hyvä tuuri.. Molemmat tippuivat kesken ylityksen jokeen ja uivat loppumatkan.

Joki oli nyt ylitetty ja matka jatkui. Tähän asti Rohmu oli tullut mukana kytkettynä, matka-aika oli tehtävä nopeasti, jotta pääsimme pelipaikoille. Joen jälkeen Rohmu pääsi irti.

Tilanteita alkoi tulla heti ihan eri tahtiin, kun reissun muina päivinä. Päiväkin eteni tosin jo hyvää vauhtia. Ylityspaikan etsimiseen oli tuhlaantunut liikaa aikaa. Pysähdyimme edellisen vuoden reissultamme tutulle laavupaikalle lounaalle. Pasta carbonara ja nokipannukahvit päälle. Rohmu sai tämän aikaa levätä aikaisempien päivien väsymystä pois. Olimme kauniin pienen järven rannalla ja tässä kohtaa hieman tarkistelimme jo varusteitamme, voisimmeko kuitenkin jäädä tänne yöksi? Olisihan se hienoa olla täällä kaksi päivää putkeen.

Rohmu päästettiin ruokatauon jälkeen työhön ja se teki jälleen hyvää hakulenkkiä. Vain hetki nuotiopaikalta lähdön jälkeen tutkasta näkyi, että koiralla oli selkeästi linnunhaju nokassa. Rohmu kulki reilussa kolmessa sadassa metrissä selvästi linnun jälkijotoksia selvitellen. Tässä vaiheessa laskimme reput ja jäimme odottamaan, kuinka tilanne etenee. Minä pistin maate ja torkahdinkin hetkeksi. Rohmu eteni kivirakalta toiselle ja teki siksakkia. Reilu 20min jälkeen tilanne ratkesi ja koira löysi jotoksen päästä koppelon maasta. Koppelo lensi vielä parisataa metriä ja Rohmu viivana perässä. Varovainen haukku alkoi ja lopulta sitten kiinteytyi. Alkoi haukulle lähestyminen. Jäin tällä kertaa odottelemaan repuille.

Seurasin herkeämättä tutkalta isännän etenemistä haukulle. Kun tilanteita oli tällä reissulla ollut niin vähän, niin eteneminen tuntui todelliselta ikuisuudelta. Lisäksi kello oli jo niin paljon, että jos nyt ei lintua saataisi, olisi pakko joka tapauksessa lähteä pikamarssia takaisin kohti leiriä. Jos siis aikoisimme ehtiä valosan aikaan takaisin läpi vaikeakulkuisen maaston. 350 metriä oli repuilta haukkupuulle matkaa. Noin 40 minuuttia siinä meni, että isäntä oli tutkan mukaan ampumaetäisyydellä. Ihmetyksekseni laukausta ei kuitenkaan kuulunut, vaan eteneminen pikkuhiljaa jatkui. 60m, 50m, 40 m... Mietin mielessäni mitä ihmettä siellä tapahtuu. Lopulta etäisyys oli jo 30 m.

Lopulta se kuului, laukaus. Seurasi täysi hiljaisuus. Haukku ei jatkunut, koira ei lähtenyt karkkoavan linnun perään. Hitto, kyllähän sen täytyi sitten pudota, ajattelin mielessäni. Jatkoin odottelua ja kohtahan sieltä palasi metsästäjä koirineen, lintu kädessä. Koppelo oli piiloutunut puuhun hyvin vaikka jo kauempaa kävikin kertaalleen kiikarissa. Lintu ilmeisesti liikkui sen verran että se tarttui kiikarin vasta puuta kiertämällä ja lopuksi suoralla lähestymisellä.

Pikaisesti kuva linnusta ja lintu reppuun. Nyt oli nimittäin jo kiire takaisin. Vielä olisi kuljettava sama reitti takaisin laavupaikalle. Kello oli jo kuitenkin puoli kuusi kun kuvia vielä otettiin. Aloimme pikamarssin ja joenylityksen jälkeen Rohmu kiinni, nyt ei ollut aikaa enää haukuille. Noin puoli 10 aikaan olimme jo lähellä leiriä, vielä reilun kilometrin verran matkaa. Tämä loppumatka meni pimeässä, mutta onneksi tässä kohtaa maasto oli jo helpompaa. Pienellä riskillä tehty päiväreissumme oli onnistunut ja laavulla olimme väsyneitä, mutta onnellisia. Kelpasi iltanuotiolla nauttia. Tämän yhden päivän aikana meille tuli kävelyä 28km.

Reissu alkoi olla paketissa. Jäljelle jäi vielä yksi metsästyspäivä, jolloin suuntasimme samaan suuntaan missä koppelon saimme, mutta emme toki läheskään niin kauas. Olimme laittaneet ylös muutaman hyvän lintupaikan, kun tulimme pikamarssia Rohmu kytkettynä tuolta pitkältä reissulta. Halusimme käydä vielä kiertämässä nämä maastot. Hajuja löytyi, mutta lintuhaukkuja ei näistä kuitenkaan saatu. Vätsäri tarjoili jälleen karua jääsadettaan ja pohjoistuultaan. Isot tulet ja nokipannukahvit kuitenkin lämmittivät mukavasti.

Tämän päivän päätteeksi edessä oli jälleen se haikein hetki. Laavun purku ja auton nokka kohti etelää. Rohmulle kilometrejä kertyi 8 päivässä 200km, Savukosken koe mukaanlukien.

Vätsäri hyvästeli meidät koppelosaattueella.

Kauden 2016 aloitus

Koppelohaukuissa meitä ei arpaonni suosinut, joten kausi 2016 polkaistiin käyntiin 21.8. OK-haukuilla Oulussa. Kisaan starttasi parikymmentä AVO ja VOI -luokan koiraa. Rohmulle kilpailusta tulos VOI3 61 pisteellä. Kisat olivat oikein mukavasti järjestetyt ja Rohmulla riitti kuntokin hyvin, ottaen huomioon että kyseessä oli kauden ensimmäinen rypistys.

OK-haukkujen jälkeen ehdimme ajaa takaisin Helsinkiin muutamaksi päiväksi, sopivasti pakkaamaan laukut. Uudeksi suunnaksi otettiin Ruotsin kanalintukauden aloitus ja reitti Helsinki-Vaasa-Uumaja-Vilhelmiina. Saimmepa heti Vaasan satamaan tultuamme huomata, että muutama muukin pystykorvaharrastaja oli samoilla aikeilla liikkeellä. Jopa tuntui, että lautta oli lastattu ainoastaan metsästäjillä. Mukava oli myös huomata, että joukkoon mahtui suuri osa tuttuja naamoja koiraharrastuksen parista. Lauttamatka sujui joutuisasti koirakuulumisia vaihdettaessa.

Vilhelminaan päästyämme päästiinkin sitten heti tositoimiin. Olimme hankkineet valmiiksi luvat ensimmäisille päiville valtion maille. Suuntasimme heti alkuun aivan Vilhelmiinan pohjoisosiin ja osaksi viereisen kunnan, Storumanin, alueille. Täältä löytyivät vanhat ja komeat metsät, kerrassaan upeat maisemat. Ei kuitenkaan lintujen osalta mitään loistomaastoja. Alkureissusta Ruotsin ylitse pyyhkäisi Rauli-myrsky ja tuuli oli todella voimakasta, maastoissa oli paljon kaatuneita puita. Saatiinpa näinäkin päivinä onneksi muutama iso musta haukkuun.

Ensimmäisten päivien jälkeen olikin sitten aika vaihtaa maastoa ja hakeuduimme Vilhelminan Turistbyrå:seen lupaostoksille. Loppureissulle otimme luvat metsäyhtiön, SCA:n, mailta. Nämä maastot sijaitsivat aivat kivenheiton päässä majapaikastamme ja niihin oli myös huomattavasti helpompi mennä autolla. SCA:n alueet olivatkin sitten aivan toisenlaista metsää: nuorta, risukkoa, tiheää ja matalaa. Saimme huomata ensimmäisenä päivänä, että oli todella huono idea jättää haulikko autoon ja lähteä pelkän kiväärin kanssa matkaan. Loppupäivinä mukana kulkivat sitten molemmat aseet.

Lintuja oli SCA:n mailla paljon. Oli nuoria poikueita, varttuneita parvia, yksittäisiä metsoja, koppelopoikueita.. Näin paljon ei ole hetkeen tullut Suomessa lintuja vastaan! Rohmu pääsi treenamaan parvityöskentelyä ja sai siitä mukavasti pudotuksenkin. Monenmoista kertaa kuitenkin saavuimme Rohmun haukkuun tihrustaen ja kiertäen haukkupuuta, todeten lopulta tylyyn ääneen Rohmulle "ei siellä mitään ole", siinä samassa karkottaen puusta linnun. Kuinka paljon moitteita Rohmulta saimmekaan!

Tyytyväisiä kuitenkin olemme Ruotsin reissuun ja saaliseen, vaikkemme huimiin kiintiöihin päässeetkään. Rohmullakin varmasti aika kultaa muistot ja isännän möhlimiset!

Ensi vuonna ehdottomasti uudestaan Ruotsiin! Tosin kylläkin rihlakon kanssa.

Koiran kanssa Ruotsiin

Suuntaamme elokuussa länsinaapuriimme Ruotsiin kauden aloitukseen. Kesän mittaan olemme laittaneet asiakirjoja kuntoon rajanylitystä varten. Passeja tarvitaan moneen lähtöön kun metsästysreissusta kyse. Aseille on omat passinsa ja passin tarvitsee myös koira.

Passin lisäksi koiralla pitää olla mikrosirutunniste, voimassa oleva rabies -rokote ja nyt meille uutena tietona ekinokokkilääkitys. Eviran sivuilta lisätietoa ekinokokista. Eläinlääkäri ehdotti, että olisimme käyneet Ruotsissa eläinlääkärissä hakemassa matolääkityksen ekinokokkia vastaan. Totesin kuitenkin tämän menevän hieman hankalaksi. Eläinlääkäri kertoi, että lääkitys on mahdollista aloittaa jo Suomessa jolloin se on voimassa 28 vrk, eli tuon matkan ajan. Tämä kuulosti jo paremmalta vaihtoehdolta, joten elokuun alussa haemme sitten kahtena peräkkäisenä päivänä lääkityksen eläinlääkäriltä ja saamme leiman ekinokokkilääkityksestä koirapassiin.

Lupa-asiat pitäisi olla näillä selvät ja edellytykset matkalle näin ollen kunnossa. Mielenkiinnolla odotamme, mitä Ruotsin reissu tuo mukanaan. Metsästysmaita on kehuttu kovasti sekä riistan että luonnon puolesta. Varaslähtö Suomen metsästyskauteen on meille mieluisa, saamme tällä tavoin kaudelle yhden pitkän metsästysreissun lisää. Elokuun lopulla saattaa olla kelien puolesta lämmintä, joten se lienee asia joka pitää huomioida koiran jaksamisen kannalta.

Rohmu kulkee ympäri vuoden juoksulenkeillä mukana. Kesällä lisänä tulevat pyörälenkit. Elokuuhun asti pitää malttaa lajiharjoittelun kanssa, sieltäpä se kovin kunto sitten tulee kun linkku aukeaa. Mikäli arpaonni suosii linnunhaukkukisojen kanssa, ponnistamme Ruotsiin Koppelohaukkujen ja OK-haukkujen kautta.


Illat pimenevät jo hyvää vauhtia!

Lumisia vaaroja

Pääsiäisen ajaksi suuntasimme kohti Kuusamoa. Pitkä oli matka koilismaalle ja siinäpä matkalla ehti jo aivan tunteelliseksi heittäytyä ja huomata että näin se päivä pitenee ja syksy on yhä lähempänä. Matkalla suunniteltiin kovasti syksyn 2016 metsästysreissuja ja arvailtiin linnunhaukkukokeiden ajankohtia, nehän täytyisi toki sovittaa pitkiin syksyn reissuihin. Tuleva syksy tulisi jälleen olemaan metsäntäyteinen.

Hienosti on kiteytetty metsästyskoiran luonto lauseeseen: pohjiksen pitää saada metsää. Mutta kyllä sitä tarvitsee myös ihminen! Neljän päivän pidennetty viikonloppu pääsiäisaikaan Kuusamon mailla oli jälleen parasta, mitä meille olisi voinut tapahtua.

Kuusamossa ensimmäinen päivämme alkoi suksien päällä. Ei sentään siellä Rukan rinteessä, vaan Kuntivaaran laitamilla lähellä Venäjän rajaa. Kun autolla ei enää päässyt, vaihdettiin jalkaan sukset ja matka jatkui sivakoiden. Kunnon kantohangille emme päässeet, vaan lumi upotti kunnolla. Hiihdimme aluksi umpihangessa, sitten siirryimme vanhalle kelkkajäljelle ja lopulta auraamattomalle talvitielle kelkan jäljille. Hienohan tuolla umpihangessakin olisi ollut hiihtää, vaan kyllä ne jatkuvat ojat hieman rasittivat kun niiden ylitys suksilla ei ihan niin vain onnistunutkaan. Tampattiin ojia menemään ja pahimmissa piti sukset irroittaa ylityksessä.

Seuraavana päivänä olimmekin hieman osuvammin varustautuneet metsien siimeksiin. Laitoimme jalkaan lumikengät ja kyllä vain siellä kelpasi keskellä siimestä tallailla. Aivan eri tavalla pääsimme tutkimaan eläinten jälkiä ja porautumaan sinne metsän keskelle. Jopa niin hyvin että törmäsimme hirven raatoon. Mikä lie elukka sen sinne tappanut ja piilottanut. Tuoreimmat jäljet ja jätökset kuitenkin viittasivat viime aikaisten vierailijoiden olleen koirista astetta takkuisempia valtion tapauksia. Olimme löytäneet hyvän maaston ja tänne oli tarkoitus palata vielä kolmantenakin päivänä. Löydös kuitenkin muutti mieltämme. Vaihdoimme kertakaikkisesti maisemaa ja suunnaksi otimme seuraavana päivänä Lapin maat ja Sallan.

Kolmas päivä alkoi Sallassa hyväksi havaitulla lumikenkätaktiikalla. Viimeisen päivän mottona oli, että nyt ei enää säästellä. Niinpä sitä tulikin sitten oltua reippaat seitsemän tuntia metsän siimeksessä umpihangilla lumikengillä tamppaillen. Ilma oli päivistä paras, sankka lumisade oli hälvennyt ja jokunen sattumanvarainen auringonsädekin sieltä täältä pilkotti.

Rohmu oli elementissään koko reissun. Kaikkia tilanteita emme päässeet toteamaan, johtuen milloin penteleen suksista ja umpihangista. Mutta viimeisistä lumikeleistä nautittiin täysillä ja väsyneen onnellisina ajelimme tiistain vastaisena yönä takaisin kotiin.

Kuvat kertokoon enemmän kuin sanat. Todettakoon myös että emännän niätäturkki jäi vielä odottamaan ottajaansa.